“Kaikki on ihan hyvin, mutta silti mua ahdistaa.”
“Kaikki on ihan hyvin, mutta silti mua ahdistaa.”
Olen kuullut tämän lauseen tosi monta kertaa, vähän eri tavoin sanoitettuna. On mainittu jonkin tumman möykyn läsnäolo, raskas mieli, ahdistus joka tuntuu rintakehässä, ja sellainen olo niin kuin olisi koko ajan vähän huono omatunto, mutta sille ei löydy syytä.
Ahdistus on epämääräinen, epämiellyttävä ja vaikea olotila. Varsinkin jos sen kanssa elää yksin, ja ei ole koskaan uskaltanut tuoda sitä päivänvaloon. Pimeydessä sen voima tuntuu oikein vahvistuvan, ja yön pimeinä tunteina se jyskyttää äänekkäästi. Olen saanut monta kertaa kunnian olla se henkilö, jolle tämä olotila on tuotu näkyväksi, ja silloin tapahtuu usein pieni ihme. Sen raskas ote saattaa ihan pikkuisen hellittää, ainakin hetkeksi. Tämä on uskoakseni todiste siitä, että toinen ihminen voi herkällä kuuntelulla, empaattisella katseella ja lempeällä läsnäololla tehdä ahdistuksen ihan pikkuisen siedettävämmäksi.
Kun tätä ahdistunutta oloa ollaan sitten tutkittu asiakkaan kanssa, päädytään yleensä tällaisen kysymyksen äärelle: “Mitä sinä pelkäät?” Ihan hirveän usein ahdistuksen takana on nimittäin ennen kaikkea pelkoja. Pelotkin on helpompi kohdata terapeutin kanssa yhdessä, niille saa välittömästi peilauspintaa ja yleensä myös laajempaa näkökulmaa. Pelko voi pilkkoutua pienemmiksi palasiksi ja sitä on ehkä helpompi kohdata. Ja asiantunteva terapeutti osaa arvioida, milloin ahdistukseen tarvitaan myös lääkärikäyntiä - me ohjaamme matalalla kynnyksellä myös lääkärin juttusille.
Jos mietit, onko möykkyolo hyvä syy hakeutua terapiaan, tiedät ehkä vastaukseni. Usein käy niin, että möykyt pienenevät sellaiseksi, että niitä on kevyempi käsitellä. Olet lämpimästi tervetullut terapiaan, ihan kaikki möykyt mukanasi.
Outi Glasberg
