Milloin parisuhdeterapia on onnistunut?

“Onko sulla olemassa jotain dataa siitä, että miten usein sun pitämät parisuhdeterapiaprosessit onnistuu?”, kysyi eräs tuttavani kesällä kun olimme kävelylenkillä.

Ihan hyvä kysymys, mutta kysymyksen asettelussa on perustavanlaatuinen ongelma. Onko onnistunut pariterapiaprosessi sellainen, jonka tuloksena pariskunta pysyy yhdessä ja vältytään erolta? Vai onko onnistuminen oikeastaan sellainen, että jo kauan aikaa sitten erilleen kasvaneet kaksi ihmistä uskaltavat päästää irti ja lähteä kohti uusia unelmia?

Molemmat tapaukset voidaan laskea onnistumiseksi - riippuen siitä, miten pariskunta sen itse kokee. Hyvin usein saadaan purettua parisuhteen ongelmakohtia ja pariskunta löytää yhteyden ja esimerkiksi rakentavamman tavan kommunikoida, kadoksissa olleen hellyyden ja intohimon, tai onnistuu luomaan uusia, yhteisiä unelmia ja parisuhteesta syntyy versio 2.0. 

Mutta välillä onnistunut pariterapiaprosessi tarkoittaa sitä, että molemmat saavat viestittyä toisilleen, ja ennen kaikkea itselleen, että me haluamme eri asioita. Irtipäästäminenkin on kaunista, jos siitä muodostuu yhteinen toive, ja pariskunta kohtaa toisensa kunnioituksella, lempeydellä ja myötätunnolla. Vaikeilta tunteiltakaan ei voi välttyä, mutta pariterapiaprosessissa tehdyssä erossa on läsnä paljon turvaa, kuuntelemista ja myötätuntoa. Ei etsitä syyllisiä, vaan etsitään ymmärrystä. 

Työnohjaajani kysyi minulta kerran, että jos minun pitäisi kiteyttää, millaista pariterapiaa minä teen, niin mitä vastaisin. Mietin pitkään, sillä kysymys - tai lähinnä se vastauksen kiteyttäminen - tuntui vaikealta. Vastaus oli kuitenkin lopulta ihan ilmeinen: Minä teen pariterapiaa, jossa tärkeintä on se, että autan parisuhteen osapuolia kuuntelemaan ja ymmärtämään toista, ja samalla myös omaa itseään. Mitä ikinä sen tuloksena syntyykään, niin mielestäni prosessi on aina onnistunut, jos siinä toteutuu se, että molemmat tulevat paremmin kuulluksi ja ymmärretyksi.

Teksti: Outi Glasberg